Tarvitseeko valmennuksessa puhua urheilijalle epäonnistumisesta, ohjata urheilijaa pettymään ja opettaa pettymystä jo ennalta? Vai olisiko parempi keskittyä valmennuksessa sellaisiin asioihin, mihin pystyy valmistautumaan ja asettaa sellaisia tavoitteita, joihin urheilija pystyy itse vaikuttamaan?

Jos urheilijan tavoitteet kilpailuissa nojaavat pelkästään sijoituksiin, se voi asettaa erilaisia haasteita. Jos ennalta toivottua sijoitusta ei tule, niin urheilija pettyy, vaikka sijoittuminen kilpailussa ei ole enää urheilijan käsissä. Kilpailemisen lisäksi valmennuksessa olisi hyvä aina huomioida myös pitkän aikavälin tavoitteita ja miettiä mitkä ovat urheilijan tavoitteet kilpiluiden jälkeen. Tällöin urheilijalla on selkeä tavoite ja päämäärä myös kilpailuiden jälkeen, olivatpa kilpailut sitten onnistuneet tai ei. Urheilijan on helpompi hahmottaa, ettei matka ole loppumassa kilpailuihin, oli tulos mikä tahansa.

Urheilija on tehnyt töitä kilpailusuoritukseen lukemattomia satoja ja tuhansia tunteja ja se kaikki voi olla ohi vain yhdessä hetkessä. Entä jos tulee epäonnistuminen kilpailutilanteessa, ja kaikki onkin yhtäkkiä ohi? Kaikki urheilijan asettamat odotukset ja toiveet onnistumisesta, voittamisesta tai sijoittumisesta, pyyhitty hetkessä pois. Mikä häpeä, tuska, paha olo ja raivo: ”kun en tehnyt sitä mitä minun piti, en saavuttanut sitä mitä halusin ja mitä kaikki ympärilläni minulta odottivat”. Urheilijalle menestymispaineita saattaa asettaa mm. lähipiiri, ystävät, sosiaalinen media, valmentajan odotukset sekä yleisö. Menestyksen odotukset voivat kasvaa urheilijan omassa mielessä suuremmaksi kuin ne oikeasti ovatkaan. Tällöin epäonnistuminen alkaa kuulostaa kammottavalta ja se voi aiheuttaa urheilijalle häpeän ja pelon tunnetta. Kaiken sen tunnekuohun, häpeän ja tuskan hetkellä asioiden näkeminen ulkopuolisen silmin voi olla hyvinkin haastavaa.

Urheilu ja kilpaileminen ovat täynnä tunteita. Kilpaurheilu tuottaa yhdessä hetkessä pahimmillaan ja parhaimmillaan koko tunteiden sekamelskan ja urheilija on sen kaiken myllyn keskellä. Urheilu ja urheilusuoritus tuottaa tunteita laidasta laitaan; iloa, riemua, onnistumista, jännitystä, epävarmuutta, pelkoa, turhautumista, epäonnistumista, pettymystä ja vihaa.

Urheilija pettyy, kun hän ei saavuta sitä, mitä halusi ja minkä oli asettanut tavoitteeksi. Pettymysten käsittely on raakaa, kovaa ja rankkaa sekä vaatii paljon henkistä työtä. Pettymystä kohdattaessa ja sitä käsiteltäessä kaikki tunteet ovat sallittuja ja luonnollisia. Suru, avuttomuus, pelko sekä viha ovat sellaisia tunteita, joita epäonnistumisen ja pettymyksen osuessa kohdalle joutuu kohtaamaan ja työstämään. Pettymys voi vyöryä päälle niin vahvana tunteena sillä hetkellä, että se heikentää sen hetkisen suorituskyvyn sekä keskittymisen suoritukseen. Se voi olla niin suuri, että urheilijan mieleen tulee erilaiset koston ajatukset, sekä ahdistus, joka voi muuttua jopa fyysiseksi pahaksi oloksi. Mutta kaiken tämän tunnemyrskyn tuoma pettymys on luonnollinen reaktio siihen, ettei urheilija saavuttanut sitä mitä hän oli tavoittelemassa. Pettyneenä alkaa helposti etsiä syitä siihen, miksei voittanutkaan. Mieli meinaa sortua mustavalkoiseen ajatteluun ”en voittanut, enkä sijoittunut, minun ei kannata kilpailla enää koskaan”. Pettymyksen tunteet tulee kohdata, olivatpa ne kuinka ikäviä tahansa. Tunteiden käsittely tarvitsee aikaa, läsnäoloa ja vahvuutta purkaa tapahtunutta ja vasta tämän jälkeen voidaan kohdistaa katse tulevaan.

Omasta pettymyksestä puhuminen voi olla vaikeaa ja raskasta. Pettymyksen myöntäminen voi tuntua sille, etten pystynytkään täyttämään toiveita ja odotuksia, enkä ole riittävän hyvä muiden silmissä. Silloin kun omaa heikkoutta ja tunteita on vaikeaa kohdata, syytä voidaan helposti vierittää myös muiden osapuolien päälle ilman, että otettaisiin vastuu itse omasta epäonnistumisesta. Voi olla huomattavasti helpompaa syyttää olosuhteita tai muita osapuolia, kuin kertoa itse avoimesti omasta pahasta olostaan ja epäonnistumisen tunteesta, jonka menetetty mahdollisuus ja epäonnistuminen toi. Jos koetaan epäonnistuneen ulkoisten ja kontrolloimattomien syiden seurauksena, se johtaa usein ei-optimaaliseen motivaatioon. Vastaavasti optimaalisen motivaation lähtökohtana on uskomus siitä, että lopputulos tietyssä tehtävässä on omassa kontrollissa. Urheilijan on siis tärkeää uskoa siihen, että hän pystyy vaikuttamaan kilpailun lopputulokseen omalla tekemisellään.

Pahimmillaan pettymyksessä ja epäonnistumisessa voi käydä niin, että urheilijan omat odotukset ovat olleet niin suuria, että epäonnistuminen lopettaa hetkellisesti tai kokonaan urheilu-uran ja kilpailemisen. Mitä suurempi panos kilpailuissa ja onnistumisessa on, sitä enemmän siihen sitoutuu – ja sen suuremmaksi pettymys kasvaa, jos sitä ei saavutakkaan.

Jos oma ajatus onnistumisesta ja tavoitteesta ei toteutunut, voi koko urheilijan maailma voi romahtaa. Vaikka loppupelissä ainoa asia mikä ei onnistunut ja toteutunut, oli se oma ajatus omassa päässä. Jos näin käy, tullaan siihen, että onko omat odotukset ja ajatukset olleet onnistumisen ja pärjäämisen suhteen liian suuria, vai oliko ulkopuoliselta taholta tullut mahdollisesti liian suuria odotuksia ja tavoitteita. Tällöin on mahdollisesti kuviteltu jo jonkin asteinen lopputulema, joka ei toteudukkaan ja tämä saa aikaan suunnattoman pettymyksen ja romahduksen urheilijalle.

On hyvä muistaa, että erilaiset koettelemukset ja kriisit kuuluvat elämään sekä urheiluun. Kaikille niille ei löydy edes syytä. Pettymysten ja epäonnistumisien läpikäyminen vahvistaa urheilijan identiteettiä. Hyvä kilpailija hallitsee niin onnistumisen ja voitot, mutta myös vastoinkäymiset ja tappiotkin. Kukaan meistä ei voi elämässään välttyä erilaisilta isoilta ja pieniltä pettymyksiltä ja turhauttavilta tilanteilta, joissa tavoitteet eivät vastoin oletuksia toteutuneetkaan.

Urheilukaan ei aina ole jatkuvaa onnistumista, eteenpäin menemistä ja kehitystä, vaan urheiluun kuuluu myös tasannevaiheita sekä pettymyksiä, niin harjoitus- kuin kilpailukaudella. Me kaikki ihmiset koemme omat pettymyksemme aina omasta näkökulmastamme. Kukaan ulkopuolinen ei voi päätellä kuinka paljon jokin asia on merkinnyt juuri sinulle. Asia, joka voi olla toiselle vähäpätöinen, voi

taas toiselle olla erittäin merkityksellinen. Näin ollen kenenkään tunteita ja pettymyksiä ei tulisi koskaan missään tilanteessa vähätellä tai aliarvioida.

Tärkeää on antaa kaikille tunteille tilaa ja olla urheilijan tukena. Urheilija tarvitsee ympärillä olevilta ihmisiltä ja valmentajalta rohkaisua sekä tukea erilaisten raskaampienkin tunteiden läpi käymiseen. Valmentajan ei kannata lähteä urheilijan pahimmassa tunnekuohussa kertomaan; ”Tämä nyt oli vaan yks kisa. Ja ihan hyvinhän se kuitenkin loppujen lopuksi meni", koska tässä kohtaa urheilija herkästi ottaa sen vähättelynä. Ratkaisuehdotuksia, omia totuuksia tai "opetuksia" ei kannata lähteä tyrkyttämään ennen, kun urheilijan pahin tunneryöppy on laantunut ja kilpailija on valmis vastaanottamaan palautetta.

Pettymyksistä ja epäonnistumisesta selviäminen on paljon helpompaa, jos on joku, jolle voi puhua ja käydä läpi omaa tunteiden sekä ajatusten sekamelskaa. Joku sellainen henkilö, joka ymmärtää sanojen takana olevan merkityksen. Pettymyksen käsittelyyn tarvitaan lisäksi aikaa ja kärsivällisyyttä. Isojen pettymysten käsittely voi kestää kauankin. Kun voimakkaimmat pettymyksen aiheuttamat tunteet ovat laantuneet, voidaan alkaa miettiä ja purkaa tapahtunutta, -mikä onnistui ja mikä ei. Mihin asioihin pystyin vaikuttamaan ja mitkä asiat ja tapahtumat olivat vaikutusvaltani ulkopuolella? Mitä voisin jatkossa tehdä ja millaisia suunnitelmia tulevaisuudessa paremman onnistumisen mahdollistamiseksi tulisi tehdä? Sen sijaan, että jäätäisiin jossittelemaan mitä olisi voinutkaan tapahtua. Oleellisinta on se, että hyväksytään ne asiat, joihin ei voitu vaikuttaa millään tavalla. Tällä tavalla on paljon helpompi ajatella eteenpäin menemistä.

Mutta onko pettymyksistä välttämätöntä päästä nopeasti yli? Jos urheilija mieltää, että pettymyksestä tulisi päästä nopeasti tapahtuneen jälkeen yli, voi ajatus lisätä urheilijassa ahdistusta. Ajatus siitä; ”etten enää saisi tuntea näin”, ”minun olisi pitänyt jo pystyä käsittelemään tämä”. Pettymyksen käsittelyn taito vaatii harjoittelua, pettymyksien kokemista ja niiden käsittelyä. Mikäli pettymysten sietokykyä kehitetään, selviytyminen niistä käy helpommin ja siitä selviämisestä tulee uusi osa itseä. Näin oppii huomaamaan, että sitä selviää kovemmistakin paikoista. Mitään pahaa ei tapahtunutkaan ja elämä jatkuu entisellä tavalla. On siis vaan itse kasvanut henkisesti urheilijana. Pettymysten käsittelyn avulla oppii tuntemaan itseään taas hiukan paremmin ja ymmärtää kuinka mahdollisesti reagoi asioihin. Tapahtunut epäonnistuminen tai pettymys ei määritä itseä, mutta sen myötä on oppinut paljon uutta sekä itsestä että muista.

Epäonnistuminen on mahdollisuus uuden oppimiseen, sillä se tuo esille asioita, joita voi yrittää opetella vahvistamaan ja sitä kautta onnistumaan useammin.

-Tanja-